Eilinen ilta siis oopperassa. Lohengrin ei ollut mitään sarvikypärät päässä laulamista. Kömmö mytologinen tarinan oli epäonnistuneesti ajanmukaistettu. Tapahtumat kävivät nuhjuisessa elokuvateatterissa, eikä joutsenta näkynyt missään.

Tarkoitus oli kai jotenkin rinnastella mytologiaa ja kliseistä massakulttuuria, näin ainakin käsiohjelman jutun perusteella. [sic!] Yritystä ohjaajaparalla oli, mutta tulos oli onneton. Aulassa oli iso ständi, jossa oli kopioita esityksen kritiitiikeistä. Jos oikein ymmärsin, en ollut ainut, joka ei järvin innostunut ohjaajan puuhista ollut.

L on ehtaa ja kummalista Wagneria. Lähtökohtana ovat teitenkin sairaanloiset sekavat perhesuhteet ja kohkaaminen Saksan suuruudesta. Jutussa on todella hämmentäviä kohtia, kun kuoro yhtäkkiä puhkeaa ylistämään ja vaatimaan suurta johtajaa Saksan kunnian pelastamiseski - L:n ensi ilta on ollut 1850! Voi vain kuvitella, miten hyvin tämä on kansallissosialistiseen Saksaan sopinut ja miten traumaattiselta se sitten maailman sodan jälkeen on tuntunut.

Mutta onneton näyttämölle pano ei paljoa paina, kun musiikki puoli oli kunnosa. Erityisesti tuo Elsa ja jutun paha akka Ortrud olivat aivan fantastisia. Elsa ei suinkaan kiljunut, vaan lauloi. Samaten orkesteri ja kuoro olivat tietenkin kotikenttäetunsa turvin hienossa vedossa. Suoraan sanottuna ei tuo aika viidestä varttia vaille kymmeneen niin pitkältä tuntunut.

Hassu seikka oopperassa oli tekstityskone. Tekstit eivät tulleet englanniksi, saksaksi. Ei siis edes oleteta, että ihmiset saisivat selvää / ymmärtäisivät tuota Wagnerin saksaa. No, en minä edes teksistä paljoa ymmärtänyt, mutta ei se nyt paljon tahtia haitannut.

Yleisössä oli muutama kiinnostava ero Suomeen. Ensinnäkin ikähaitari oli paljon leveämpi, toiseksi pyöräuoliväkeä oli huomattavasti enemmän kuin meillä vastaavissa tilaisuuksissa. Täällä on sama huvittava tapa kuin Berliinissä: väliajalla hienot rouvat ja herrat pupeltavat väliajalla kummallisia rinkeleitä. Minäkin päätin kokeilla asiaa. Ensimmäisellä väliajalla tuo herkku loppui nenäni edestä. Tyydyin siis vain veteen. Toisella väliajalla terassi baarista noita Britzel- juttuja sitten löytyi minullekin. Jos syötävä näyttää tavalliselta suolaiselta rinkeliltä, se mitä todennäköisemmin myös on sitä.

Sunnuntai meni yli puolen päivän opinnoissa. Sitten tuli olo, että pää halkeaa ja lähdin kaupungille syömään. Syömän jälkeen etsin kaupungin taidemusen, Städel- Museumin. Städel on herra, jonka ikivanhalle kokoelamlle tämä museo perustaa. Paikka oli huippu. En missään ole nähnyt niin hienoa settiä Pohjois-Saksan ja Flanderin vanhaa taidetta. Hienoja makupaloja on tokie myös muualta, mutta juju oli selvästi tässä oman alueen taiteessa. Paikassa on myös kiinnostava pieni erikoisnäyttely Caravaggion hollantilaisista seuraajista.

Museon kirjakauppa oli myös valtava. Onneksi oli päällä tuollainen mitä-turhia- fiilis, joten mitään tiiliskiviä ei vaatteisiin tarttunut. Sen sijaan kuppila oli floppi: ei voi olla niin, että museon kuppila on pelkästään valkoisin liinoin merkitty gourmee-paikka.

Aamulla oli sitten ensimmäinen saksan kieliopin koe kolmeenkymmeneen yhteen vuoteen. Ei se nyt niin häävisti mennyt, mutta viikon opetuksen asiat ovat kyllä selvillä. Mutta pitkään ei sillä päästä, jos noita sanojen sukuja ei muista. Meksikon Pedro, joka on liki yhtä tumppu kuin minä, kertoi kiinnostavasta erosta espanjaan: kyllä sielläkin sukuja on, mutta niillä ei kieliopissa ole niin suurta merkitystä kuin täällä.

Täällä on nyt armoton helle. En oikein näin kuumasta maailmasta pidä.