Olen löytänyt hyvän kieliharjoituksen: Aamulla TV.ssä on kanava, jossa ripiitillä tulee uutisia. Kyllä siitä aina neljännellä kerralla vähän enemmän ymmärtää kuin ensimmäisellä. Tänä aamuna pääuutisena oli jonkin etsityn suurrikollisen kiinnisaanti Hampurissa. Pankista siinä oli kysymys, mutta kotavan kesti, että sain selville oliko kysessää pankkiryöstäjä vai talousrikollenen [ero?]. No, kyllä se Saksan historian tehokkain pyssyjä käyttävä pankkirosvo oli.

TV:ssä on muuten hauskaa se, että valikossa on kaikkien Saksan alueiden TV:t. Erityisen hauskaa on se, että Baijerin TV:m säätieto tulee aina räväkän paikallisen torvihumpan säestyksellä.

Saksalainen juornalismi printtimediassa on vähäsen outoa. Täällä lehdissä on kahdenlaisia juttuja: Kökkköjuornalismia edustavia kysymys-vastaus- haastatteluja tai sitten mahdottoman pitkiä toimittajan monologeja. Noita edellisiä on toki verraten helppoa seura vajavaisellakin kielitaidoilla, sen sijaa jälkimmäiset ovat ja hankalampaa kauraa.

En nyt väitä, että muualla kaikki on paremmin, mutta jotakin suomalaisen printtimedian tasoon kohdistuvasta narinasta täällä ymmärrän, vaikka en FAZ:ää kannesta kantaan joka päivä luekaan. Ensinnäkin lehtien ulkoasu täällä on hyvin konservatiivinen. Meillä "uudistusten" jäljiltä lehti toisensa jälkeen muistuttaa ulkoasultaan apteekin ilmaisjakelulehteä, paljon kuvia, vähän tekstiä, veikeää taittoa jne. Täällä jostakin syystä tullaan toimeen vähän toisin eväin. Ja toiseksi, täällä kyllä tuota kaikkea kannanottoa ja artikkelimuotoista resoneetausta on taatusti paljon enemmän kuin meillä. Koska businesta tuo lehden teko täälläkin on, niin kai noitakin juttuja joku sitten lukeee.

Talon tapojen mukaisesti opetus jatkui viime minuutille. Eli teemana oli kieliopillinen tulkinta, jossa saksalainen näkee lauseessa kaksi objektia: Minä lähetin ystävälleni kirja. Siis sekä kirja että ystävä ovat tässä tulkinnassa objekteja ja henkilö tulee datiiviin ja esine tai asia akkusatiiviin. Arvotaan sitten siihen vielä oike possessiivipronomini, niin hauskaa on.

Mutta hyvillä mielin täältä lähtee, luulen, että tuohon Meksikon kaveriin yhteyttä tulee pidettyä vastakin.

Turisteilua ei tässä paljoa ole ehtinyt, mutta ei kai tämä Hessen nyt ihan tyhjä paikka senjkään suhteen ole. Aikansa kun tätä kaupunkia katselee, ei se enää niin mahdottomalta näytä. Tai siis niin, että silmä oppii näkemää jotakin kiinnostavaa myös tuossa ankeassa tosiseikassa, että kaikki täällä on sodan jälkeen uudelleen jouduttu rakentamaan. Eli siis on tuonkin ajan rakentamisessa oma kiinnostavuutensa. Mutta tämän rakennetun ympäristön kannalta tuo käynti yliopistokampuksella oli ehdottomasti parasta.

Ja kurssin päätteeksi saimme tietenkin diplomit. Saksassa on sentää oikea mieninki: muiden papereissa luki Herr tai Frau se ja se, mutta minä olin sentään Herr Prof.!

Tänään oli vaihteeksi taas päivä, jolloin sanajärestys ei mennyt kertaakaan oikein, ei puhessa eikä kirjoituksessa. Kai se, jos noista asioita tässä vähän sultattelee.

Päivällä söin saksalisen keittiön antimia Pedron kanssa. Kertoili kiinnostavia asioista työnhaustaan. Hänen hommansa Zurihissä ovat siis loppu, firma on tarjonnut työpaikkaa Meksikosta, mutta P ei enää ole kovin muttuhaluinen, kun Zurihissä on espanjalainen vaimo ja toisella vuodella oleva poika. Kerotoi kysymättä, että ulkomaalaisuus ei ole etu työnhaussa. Valitti, että kaikki hänen verkostonsa ovat myös ulkaareita, eikä sitä kautta oikein pujahdeta natiivien työmarkkinoille. Tämä siis tilanteessa, jossa työnhakija on DI ja muutenkin selvästi pärjääjä porukkaan kuuluva tyyppi. Kaikki on siis mennyt hyvin, kun on hommia tehnyt muiden ulkkareiden porukassa Sveitissä.

P kertoi myös espanjalaisen kesmiääräisestä vasenmielisestä suhtautumista Etelä-Amerikkalaisiin. Herrakansa asenne on kuulemma edelleen syvässä. Opin uuden sansnakin: Sydic. Se on espanjalaisen käyttämä halvetava sana uudenmantereen espanjaa puhuvista ihmisistä.

P:llä on selvä hätä kielen kanssa. Hänen pitäisi työmarkkinaresurssiensa kannalta oppia saksa äkkiä. Ja totuus on, että taidot ovat siinä meikäläisen tasolla.

Opiinisa edistämiseksi P osti hienon ja yleistä kateutta herättäneen kirjan: 555 saksan verbiä. Siinä kun ottaa yhden aukeaman ja yhden verbin kaikki kahdolliset taivutukset päivässä, läpi pääsee vajaassa kahdessa vuodessa. P oli löytänyt kaupungin mega- kirjakaupan ja tänään sitten tuntien jälkeen sinne menin minäkin. Se oli suuri.

Kirjat Saksassa ovat huomattavan halpoja, liki puolet halvempia kuin meillä. Ja asioiden kirjo on myön aivan mahdoton. Minä katselin noita kieli, siis saksan, kirjoja. Ei tämä ulkomaalaisten saksan harrastaminen ihan pienen pirin juttu ole, koskapa monta metriä oli tuollaisa oppimateriaalia ulkareille. Löysin meidän käyttämän kieliopin, mutta koska siihen ei ollut harjoitusten ratkaisuvihkoa, en sitten sitä ostanut.

Ostin sensijaan lehden, jota tehdään saksassa vähän hitaalla oleville. Se on tuollainen kuukausi julkaisu, jossa on kolmen vaikuestason ajankohtaisi juttuja ja sitten kivijalassa tarvittavia sanan selityksiä. Näitä tämäntyyppisiäkin julkaisuja tässä maassa ilmestyy kaksi.

Olisihan siellä ihan kaikenlaista ollut, mutta mitä turhia.

Loppu on lähellä ja hyvä niin, ei tätä jaksa eikä pysty omaksumaan enempää. P:n kanssa juuri idoimme sellaista tosi tehokasta kurssia: Parin kuukauden jälkeen kolmen kuukauden organisoitu itseopiskelujakso ja sitten taas kahden viikon lähipäivä.

Sosiaalisesti tuo meidän ryhmä jotenkin tällä viikolla muotoui niin, että minä ja P olemme enemmän yhdessä, Minnesotan poika on onneksi löytänyt ikäistää jenkki seuraa ja Neuzakin nyt on vähän eri paria kuin me. Tuo jenkkipoika on itseasiassa tosi rohkea: aivan kakara, eikä koskaan ole ollut näin pitkää aikaa pois perheensä luota. Tuolossa on vielä parin kuukauden harjottelua ja matkustelua Euroopassa. Vähän kuitnekin olen jo nyt huomaavinani, että koti-ikävä vaivaa. Mutta jos kaveri vain jaksaa ja pääsee saksaa puhuessaa eroon tuosta Keski-Lännen aksentistaan niin hyvä tulee.

Tämän talouden kriisi on ilmeisesti yksi syy opetuksemme tehokkuuteen: Instituutin kalliit kurssit eivät oikein tahdo näissä oloissa mennä kaupaksi. Pankit ovat olleet hyvä asiakasa, mutta enää kuulemma ei pankkien väkeä kursseilla ole.

Ja nyt sitten vain läksyjä tekemään.

Tänään on nähty hienoin yliopistokampu ikinä.

Vapaa-ajan ohjelmaan oli tarjolla vierailu paikallisessa Goethe -yliopistossa. En ollut asiasta innostunut, mutta kun Meksikon Pedro vähän pyysi niin lähdin. Johan oli paikka.

Ensinnäkin päärakennus: Saksalaisen funkkisen helmi 1920-luvun lopulla. Ja viimeisen päälle, eikä milään köyhyyden remontilla saatettu mahtavaan loistoon juuri 2000-luvun alussa.

Mutta se tarina: Talon on rakennettu erään, en-nyt-muista, saksalaisen teollisuukonsernin jättiläismäiseksi pääkonttoriksi. No, firma joutui historian saatossa vähän huonoon huutoon, kun sen tehtaiden hittituotteeksi nousi yhteen aikaan syklonikaasu, jolla juutaklaisia kaasutettiin.

Sodan jälkeen littoutuneiden ja erityisesti USA:n porukat isännöivät valtavaa rakennusta. Siis vähän kai niin kuin Torini Helsingissä. Meillä siinä kerrottiin missä huoneessa Eisenhoower oli jne.

Minä ymmärsin, että yliopisto on taloon muuttanut 2000-luvun alussa. Ja sitten puhuttiin, että USAlaisten lähdön jälkeen. Luulin, että saksan taitoni, petti kun en ymmärtänyt, että mitä talossa oli tuon väliajan, siis liitotutuneiden lähdön ja yliopiston tulon välillä. Ei siinä pettänyt kielitaitaito, vaan historian osaamineen: USA lähti siis Liittosaksasta vasta 80-luvulla, vain 90-luvulla.

Ja tuon päärakennuksen ympärille oli aivan juuri valmistunut valtava alue päärakennuksen kanssa loistavasti yhteensopivia uudisrakennuksia. Kysyin oppaaltamme, että öhöm, kuinkas tätä rahaa tässä nyt näin on polttettu. Innolla hän sanomaan, että poltettu on, Hessenin liittovaltio (tms.) on investoinut tähän ja yhteen sivukampukseen miljardi euroa. Eikä siinä varmaan kaikki, koska juttu jatkui, että tämä ei sitten ole mikään valtion yliopisto, vaan säätiön. Ja sitten kehuttiin tuo säätiö malli. Mutta niis siis sitten täällä Hessenissä.

Olin vilpittömän hämmästynyt, kun suurin piirtein tuon opaskierroksen ymmäsrin. Oppaana meillä olil touhukas täti yliopiston tiedotus- ja markkinointiosastolta. Ei Froilain kyllä yhtään peitellyt ylpeyttään kun meitä tuolla kampuksella opasti.

Kun tulimme kierrokselta, Perdo oli ruokaa vailla ja jäimme erään taiwanilais-kanadalisen tytön kanssa jotakin haukkaamaan. Ja siinä sitten hermo petti, ja saksan puhuminen loppui. Nopeammin se tieto kyllä englanniksi kulkee, kun nuo sanata ovat helpommassa. Englannissa ei myöskään tule tuota tämän kurssin saksan puhumisen kummallisuutta: Puhumme aina kahta asiaa. Kun aloitetaan kahvikeskustelu tunenleiden hyvää tekevästä vaikutuksesta Euroopan rautateihin, keskustelu valahtaa helposti sivuraiteelle: Mikä se muuten onkaan Ostseen suku, mikäs prepositio siihen muuten tulee ja kuinka sen maskuliinin datiivi nyt meni. Kun nämä asiat on selvitetty, keskustelun asia sisällön puoli on usein jo johonkin kadonnut.

Nyt meni kyllä iltapäivän viimeiset asiat ihan käsille. Väsyttää jotenkin armottomasti. On niin kuuma, etten saa kunnolla nukuttua ja jotakin liikuntaa pitäisi välttämättä harrastaa. Otin uimahousut mukaan, mutta kun tätä kurssia on puoli kuuteen asti, niin etsi siinä sitten vielä uimahalli.

Meksikon Pedro kertoo moisen löytäneensä. Pedrolla on kyllä vielä enemmän painetta. Uusi työ pitäisi löytää ja sen takia saksaa oppia. Jännä seikkä että tämä kurssi kuuluu hänen eropakettiinsa, ts. entinen työnantaja maksaa. Samalla vielä suorittelee hän jotakin kaupallisen alan tutkimtoa etänä Meksikoon. Eli hänkin vähän valitti nuutumusta iltapäivällä.

Ja saimme sitten kokeet takaisin. Kun ei tiedä sukuja ja tekee aivan hölmöjä vierheitä, niin eihän se mitään loistavaa ollut, mutta suoraan sanottuna kyllä siinä vain tämä opiskelu näkyi. Aivan selvästi on jotakin jäänyt päähän.

Kävin ostamassa ykipuolisen, mutta ulkkareille suunnatun sankirjan. Totesin, että vasta Hirvensalon taskusanakirjasta (1972) ei ole yhtään mihinkään. Koneella on MOT ja se on tosi kätevä mm. täällä, mutta sitä konettakaan jaksa aina rämpätä. Iltapäivällä kokeilin tuota uutta sanakirjaa. Se on vähän työläs, mutta jollakin tavalla olin yllättynat, että sentään siin radilla pysyn.

Ihan selvästi olen oppinut. Tänään tässä edessä oli markkinapäivä. Otiin aamukahvin tässä. Haukattavaksi hankin jonkin piirakan tapaisen. Osoittelin, että tuo. Ja sitetn myyjä kysyi, että tuoko vihannespiirakka. Ja minä osasin sanoa, että joo.

Että tällaista tänään.

 

Eilinen ilta siis oopperassa. Lohengrin ei ollut mitään sarvikypärät päässä laulamista. Kömmö mytologinen tarinan oli epäonnistuneesti ajanmukaistettu. Tapahtumat kävivät nuhjuisessa elokuvateatterissa, eikä joutsenta näkynyt missään.

Tarkoitus oli kai jotenkin rinnastella mytologiaa ja kliseistä massakulttuuria, näin ainakin käsiohjelman jutun perusteella. [sic!] Yritystä ohjaajaparalla oli, mutta tulos oli onneton. Aulassa oli iso ständi, jossa oli kopioita esityksen kritiitiikeistä. Jos oikein ymmärsin, en ollut ainut, joka ei järvin innostunut ohjaajan puuhista ollut.

L on ehtaa ja kummalista Wagneria. Lähtökohtana ovat teitenkin sairaanloiset sekavat perhesuhteet ja kohkaaminen Saksan suuruudesta. Jutussa on todella hämmentäviä kohtia, kun kuoro yhtäkkiä puhkeaa ylistämään ja vaatimaan suurta johtajaa Saksan kunnian pelastamiseski - L:n ensi ilta on ollut 1850! Voi vain kuvitella, miten hyvin tämä on kansallissosialistiseen Saksaan sopinut ja miten traumaattiselta se sitten maailman sodan jälkeen on tuntunut.

Mutta onneton näyttämölle pano ei paljoa paina, kun musiikki puoli oli kunnosa. Erityisesti tuo Elsa ja jutun paha akka Ortrud olivat aivan fantastisia. Elsa ei suinkaan kiljunut, vaan lauloi. Samaten orkesteri ja kuoro olivat tietenkin kotikenttäetunsa turvin hienossa vedossa. Suoraan sanottuna ei tuo aika viidestä varttia vaille kymmeneen niin pitkältä tuntunut.

Hassu seikka oopperassa oli tekstityskone. Tekstit eivät tulleet englanniksi, saksaksi. Ei siis edes oleteta, että ihmiset saisivat selvää / ymmärtäisivät tuota Wagnerin saksaa. No, en minä edes teksistä paljoa ymmärtänyt, mutta ei se nyt paljon tahtia haitannut.

Yleisössä oli muutama kiinnostava ero Suomeen. Ensinnäkin ikähaitari oli paljon leveämpi, toiseksi pyöräuoliväkeä oli huomattavasti enemmän kuin meillä vastaavissa tilaisuuksissa. Täällä on sama huvittava tapa kuin Berliinissä: väliajalla hienot rouvat ja herrat pupeltavat väliajalla kummallisia rinkeleitä. Minäkin päätin kokeilla asiaa. Ensimmäisellä väliajalla tuo herkku loppui nenäni edestä. Tyydyin siis vain veteen. Toisella väliajalla terassi baarista noita Britzel- juttuja sitten löytyi minullekin. Jos syötävä näyttää tavalliselta suolaiselta rinkeliltä, se mitä todennäköisemmin myös on sitä.

Sunnuntai meni yli puolen päivän opinnoissa. Sitten tuli olo, että pää halkeaa ja lähdin kaupungille syömään. Syömän jälkeen etsin kaupungin taidemusen, Städel- Museumin. Städel on herra, jonka ikivanhalle kokoelamlle tämä museo perustaa. Paikka oli huippu. En missään ole nähnyt niin hienoa settiä Pohjois-Saksan ja Flanderin vanhaa taidetta. Hienoja makupaloja on tokie myös muualta, mutta juju oli selvästi tässä oman alueen taiteessa. Paikassa on myös kiinnostava pieni erikoisnäyttely Caravaggion hollantilaisista seuraajista.

Museon kirjakauppa oli myös valtava. Onneksi oli päällä tuollainen mitä-turhia- fiilis, joten mitään tiiliskiviä ei vaatteisiin tarttunut. Sen sijaan kuppila oli floppi: ei voi olla niin, että museon kuppila on pelkästään valkoisin liinoin merkitty gourmee-paikka.

Aamulla oli sitten ensimmäinen saksan kieliopin koe kolmeenkymmeneen yhteen vuoteen. Ei se nyt niin häävisti mennyt, mutta viikon opetuksen asiat ovat kyllä selvillä. Mutta pitkään ei sillä päästä, jos noita sanojen sukuja ei muista. Meksikon Pedro, joka on liki yhtä tumppu kuin minä, kertoi kiinnostavasta erosta espanjaan: kyllä sielläkin sukuja on, mutta niillä ei kieliopissa ole niin suurta merkitystä kuin täällä.

Täällä on nyt armoton helle. En oikein näin kuumasta maailmasta pidä.