TV:ssä on muuten hauskaa se, että valikossa on kaikkien Saksan alueiden TV:t. Erityisen hauskaa on se, että Baijerin TV:m säätieto tulee aina räväkän paikallisen torvihumpan säestyksellä.

Saksalainen juornalismi printtimediassa on vähäsen outoa. Täällä lehdissä on kahdenlaisia juttuja: Kökkköjuornalismia edustavia kysymys-vastaus- haastatteluja tai sitten mahdottoman pitkiä toimittajan monologeja. Noita edellisiä on toki verraten helppoa seura vajavaisellakin kielitaidoilla, sen sijaa jälkimmäiset ovat ja hankalampaa kauraa.

En nyt väitä, että muualla kaikki on paremmin, mutta jotakin suomalaisen printtimedian tasoon kohdistuvasta narinasta täällä ymmärrän, vaikka en FAZ:ää kannesta kantaan joka päivä luekaan. Ensinnäkin lehtien ulkoasu täällä on hyvin konservatiivinen. Meillä "uudistusten" jäljiltä lehti toisensa jälkeen muistuttaa ulkoasultaan apteekin ilmaisjakelulehteä, paljon kuvia, vähän tekstiä, veikeää taittoa jne. Täällä jostakin syystä tullaan toimeen vähän toisin eväin. Ja toiseksi, täällä kyllä tuota kaikkea kannanottoa ja artikkelimuotoista resoneetausta on taatusti paljon enemmän kuin meillä. Koska businesta tuo lehden teko täälläkin on, niin kai noitakin juttuja joku sitten lukeee.

Talon tapojen mukaisesti opetus jatkui viime minuutille. Eli teemana oli kieliopillinen tulkinta, jossa saksalainen näkee lauseessa kaksi objektia: Minä lähetin ystävälleni kirja. Siis sekä kirja että ystävä ovat tässä tulkinnassa objekteja ja henkilö tulee datiiviin ja esine tai asia akkusatiiviin. Arvotaan sitten siihen vielä oike possessiivipronomini, niin hauskaa on.

Mutta hyvillä mielin täältä lähtee, luulen, että tuohon Meksikon kaveriin yhteyttä tulee pidettyä vastakin.

Turisteilua ei tässä paljoa ole ehtinyt, mutta ei kai tämä Hessen nyt ihan tyhjä paikka senjkään suhteen ole. Aikansa kun tätä kaupunkia katselee, ei se enää niin mahdottomalta näytä. Tai siis niin, että silmä oppii näkemää jotakin kiinnostavaa myös tuossa ankeassa tosiseikassa, että kaikki täällä on sodan jälkeen uudelleen jouduttu rakentamaan. Eli siis on tuonkin ajan rakentamisessa oma kiinnostavuutensa. Mutta tämän rakennetun ympäristön kannalta tuo käynti yliopistokampuksella oli ehdottomasti parasta.

Ja kurssin päätteeksi saimme tietenkin diplomit. Saksassa on sentää oikea mieninki: muiden papereissa luki Herr tai Frau se ja se, mutta minä olin sentään Herr Prof.!

Päivällä söin saksalisen keittiön antimia Pedron kanssa. Kertoili kiinnostavia asioista työnhaustaan. Hänen hommansa Zurihissä ovat siis loppu, firma on tarjonnut työpaikkaa Meksikosta, mutta P ei enää ole kovin muttuhaluinen, kun Zurihissä on espanjalainen vaimo ja toisella vuodella oleva poika. Kerotoi kysymättä, että ulkomaalaisuus ei ole etu työnhaussa. Valitti, että kaikki hänen verkostonsa ovat myös ulkaareita, eikä sitä kautta oikein pujahdeta natiivien työmarkkinoille. Tämä siis tilanteessa, jossa työnhakija on DI ja muutenkin selvästi pärjääjä porukkaan kuuluva tyyppi. Kaikki on siis mennyt hyvin, kun on hommia tehnyt muiden ulkkareiden porukassa Sveitissä.

P kertoi myös espanjalaisen kesmiääräisestä vasenmielisestä suhtautumista Etelä-Amerikkalaisiin. Herrakansa asenne on kuulemma edelleen syvässä. Opin uuden sansnakin: Sydic. Se on espanjalaisen käyttämä halvetava sana uudenmantereen espanjaa puhuvista ihmisistä.

P:llä on selvä hätä kielen kanssa. Hänen pitäisi työmarkkinaresurssiensa kannalta oppia saksa äkkiä. Ja totuus on, että taidot ovat siinä meikäläisen tasolla.

Opiinisa edistämiseksi P osti hienon ja yleistä kateutta herättäneen kirjan: 555 saksan verbiä. Siinä kun ottaa yhden aukeaman ja yhden verbin kaikki kahdolliset taivutukset päivässä, läpi pääsee vajaassa kahdessa vuodessa. P oli löytänyt kaupungin mega- kirjakaupan ja tänään sitten tuntien jälkeen sinne menin minäkin. Se oli suuri.

Kirjat Saksassa ovat huomattavan halpoja, liki puolet halvempia kuin meillä. Ja asioiden kirjo on myön aivan mahdoton. Minä katselin noita kieli, siis saksan, kirjoja. Ei tämä ulkomaalaisten saksan harrastaminen ihan pienen pirin juttu ole, koskapa monta metriä oli tuollaisa oppimateriaalia ulkareille. Löysin meidän käyttämän kieliopin, mutta koska siihen ei ollut harjoitusten ratkaisuvihkoa, en sitten sitä ostanut.

Ostin sensijaan lehden, jota tehdään saksassa vähän hitaalla oleville. Se on tuollainen kuukausi julkaisu, jossa on kolmen vaikuestason ajankohtaisi juttuja ja sitten kivijalassa tarvittavia sanan selityksiä. Näitä tämäntyyppisiäkin julkaisuja tässä maassa ilmestyy kaksi.

Olisihan siellä ihan kaikenlaista ollut, mutta mitä turhia.

Loppu on lähellä ja hyvä niin, ei tätä jaksa eikä pysty omaksumaan enempää. P:n kanssa juuri idoimme sellaista tosi tehokasta kurssia: Parin kuukauden jälkeen kolmen kuukauden organisoitu itseopiskelujakso ja sitten taas kahden viikon lähipäivä.

Sosiaalisesti tuo meidän ryhmä jotenkin tällä viikolla muotoui niin, että minä ja P olemme enemmän yhdessä, Minnesotan poika on onneksi löytänyt ikäistää jenkki seuraa ja Neuzakin nyt on vähän eri paria kuin me. Tuo jenkkipoika on itseasiassa tosi rohkea: aivan kakara, eikä koskaan ole ollut näin pitkää aikaa pois perheensä luota. Tuolossa on vielä parin kuukauden harjottelua ja matkustelua Euroopassa. Vähän kuitnekin olen jo nyt huomaavinani, että koti-ikävä vaivaa. Mutta jos kaveri vain jaksaa ja pääsee saksaa puhuessaa eroon tuosta Keski-Lännen aksentistaan niin hyvä tulee.

Tämän talouden kriisi on ilmeisesti yksi syy opetuksemme tehokkuuteen: Instituutin kalliit kurssit eivät oikein tahdo näissä oloissa mennä kaupaksi. Pankit ovat olleet hyvä asiakasa, mutta enää kuulemma ei pankkien väkeä kursseilla ole.

Ja nyt sitten vain läksyjä tekemään.

Vapaa-ajan ohjelmaan oli tarjolla vierailu paikallisessa Goethe -yliopistossa. En ollut asiasta innostunut, mutta kun Meksikon Pedro vähän pyysi niin lähdin. Johan oli paikka.

Ensinnäkin päärakennus: Saksalaisen funkkisen helmi 1920-luvun lopulla. Ja viimeisen päälle, eikä milään köyhyyden remontilla saatettu mahtavaan loistoon juuri 2000-luvun alussa.

Mutta se tarina: Talon on rakennettu erään, en-nyt-muista, saksalaisen teollisuukonsernin jättiläismäiseksi pääkonttoriksi. No, firma joutui historian saatossa vähän huonoon huutoon, kun sen tehtaiden hittituotteeksi nousi yhteen aikaan syklonikaasu, jolla juutaklaisia kaasutettiin.

Sodan jälkeen littoutuneiden ja erityisesti USA:n porukat isännöivät valtavaa rakennusta. Siis vähän kai niin kuin Torini Helsingissä. Meillä siinä kerrottiin missä huoneessa Eisenhoower oli jne.

Minä ymmärsin, että yliopisto on taloon muuttanut 2000-luvun alussa. Ja sitten puhuttiin, että USAlaisten lähdön jälkeen. Luulin, että saksan taitoni, petti kun en ymmärtänyt, että mitä talossa oli tuon väliajan, siis liitotutuneiden lähdön ja yliopiston tulon välillä. Ei siinä pettänyt kielitaitaito, vaan historian osaamineen: USA lähti siis Liittosaksasta vasta 80-luvulla, vain 90-luvulla.

Ja tuon päärakennuksen ympärille oli aivan juuri valmistunut valtava alue päärakennuksen kanssa loistavasti yhteensopivia uudisrakennuksia. Kysyin oppaaltamme, että öhöm, kuinkas tätä rahaa tässä nyt näin on polttettu. Innolla hän sanomaan, että poltettu on, Hessenin liittovaltio (tms.) on investoinut tähän ja yhteen sivukampukseen miljardi euroa. Eikä siinä varmaan kaikki, koska juttu jatkui, että tämä ei sitten ole mikään valtion yliopisto, vaan säätiön. Ja sitten kehuttiin tuo säätiö malli. Mutta niis siis sitten täällä Hessenissä.

Olin vilpittömän hämmästynyt, kun suurin piirtein tuon opaskierroksen ymmäsrin. Oppaana meillä olil touhukas täti yliopiston tiedotus- ja markkinointiosastolta. Ei Froilain kyllä yhtään peitellyt ylpeyttään kun meitä tuolla kampuksella opasti.

Kun tulimme kierrokselta, Perdo oli ruokaa vailla ja jäimme erään taiwanilais-kanadalisen tytön kanssa jotakin haukkaamaan. Ja siinä sitten hermo petti, ja saksan puhuminen loppui. Nopeammin se tieto kyllä englanniksi kulkee, kun nuo sanata ovat helpommassa. Englannissa ei myöskään tule tuota tämän kurssin saksan puhumisen kummallisuutta: Puhumme aina kahta asiaa. Kun aloitetaan kahvikeskustelu tunenleiden hyvää tekevästä vaikutuksesta Euroopan rautateihin, keskustelu valahtaa helposti sivuraiteelle: Mikä se muuten onkaan Ostseen suku, mikäs prepositio siihen muuten tulee ja kuinka sen maskuliinin datiivi nyt meni. Kun nämä asiat on selvitetty, keskustelun asia sisällön puoli on usein jo johonkin kadonnut.

Meksikon Pedro kertoo moisen löytäneensä. Pedrolla on kyllä vielä enemmän painetta. Uusi työ pitäisi löytää ja sen takia saksaa oppia. Jännä seikkä että tämä kurssi kuuluu hänen eropakettiinsa, ts. entinen työnantaja maksaa. Samalla vielä suorittelee hän jotakin kaupallisen alan tutkimtoa etänä Meksikoon. Eli hänkin vähän valitti nuutumusta iltapäivällä.

Ja saimme sitten kokeet takaisin. Kun ei tiedä sukuja ja tekee aivan hölmöjä vierheitä, niin eihän se mitään loistavaa ollut, mutta suoraan sanottuna kyllä siinä vain tämä opiskelu näkyi. Aivan selvästi on jotakin jäänyt päähän.

Kävin ostamassa ykipuolisen, mutta ulkkareille suunnatun sankirjan. Totesin, että vasta Hirvensalon taskusanakirjasta (1972) ei ole yhtään mihinkään. Koneella on MOT ja se on tosi kätevä mm. täällä, mutta sitä konettakaan jaksa aina rämpätä. Iltapäivällä kokeilin tuota uutta sanakirjaa. Se on vähän työläs, mutta jollakin tavalla olin yllättynat, että sentään siin radilla pysyn.

Ihan selvästi olen oppinut. Tänään tässä edessä oli markkinapäivä. Otiin aamukahvin tässä. Haukattavaksi hankin jonkin piirakan tapaisen. Osoittelin, että tuo. Ja sitetn myyjä kysyi, että tuoko vihannespiirakka. Ja minä osasin sanoa, että joo.

Että tällaista tänään.

Tarkoitus oli kai jotenkin rinnastella mytologiaa ja kliseistä massakulttuuria, näin ainakin käsiohjelman jutun perusteella. [sic!] Yritystä ohjaajaparalla oli, mutta tulos oli onneton. Aulassa oli iso ständi, jossa oli kopioita esityksen kritiitiikeistä. Jos oikein ymmärsin, en ollut ainut, joka ei järvin innostunut ohjaajan puuhista ollut.

L on ehtaa ja kummalista Wagneria. Lähtökohtana ovat teitenkin sairaanloiset sekavat perhesuhteet ja kohkaaminen Saksan suuruudesta. Jutussa on todella hämmentäviä kohtia, kun kuoro yhtäkkiä puhkeaa ylistämään ja vaatimaan suurta johtajaa Saksan kunnian pelastamiseski - L:n ensi ilta on ollut 1850! Voi vain kuvitella, miten hyvin tämä on kansallissosialistiseen Saksaan sopinut ja miten traumaattiselta se sitten maailman sodan jälkeen on tuntunut.

Mutta onneton näyttämölle pano ei paljoa paina, kun musiikki puoli oli kunnosa. Erityisesti tuo Elsa ja jutun paha akka Ortrud olivat aivan fantastisia. Elsa ei suinkaan kiljunut, vaan lauloi. Samaten orkesteri ja kuoro olivat tietenkin kotikenttäetunsa turvin hienossa vedossa. Suoraan sanottuna ei tuo aika viidestä varttia vaille kymmeneen niin pitkältä tuntunut.

Hassu seikka oopperassa oli tekstityskone. Tekstit eivät tulleet englanniksi, saksaksi. Ei siis edes oleteta, että ihmiset saisivat selvää / ymmärtäisivät tuota Wagnerin saksaa. No, en minä edes teksistä paljoa ymmärtänyt, mutta ei se nyt paljon tahtia haitannut.

Yleisössä oli muutama kiinnostava ero Suomeen. Ensinnäkin ikähaitari oli paljon leveämpi, toiseksi pyöräuoliväkeä oli huomattavasti enemmän kuin meillä vastaavissa tilaisuuksissa. Täällä on sama huvittava tapa kuin Berliinissä: väliajalla hienot rouvat ja herrat pupeltavat väliajalla kummallisia rinkeleitä. Minäkin päätin kokeilla asiaa. Ensimmäisellä väliajalla tuo herkku loppui nenäni edestä. Tyydyin siis vain veteen. Toisella väliajalla terassi baarista noita Britzel- juttuja sitten löytyi minullekin. Jos syötävä näyttää tavalliselta suolaiselta rinkeliltä, se mitä todennäköisemmin myös on sitä.

Sunnuntai meni yli puolen päivän opinnoissa. Sitten tuli olo, että pää halkeaa ja lähdin kaupungille syömään. Syömän jälkeen etsin kaupungin taidemusen, Städel- Museumin. Städel on herra, jonka ikivanhalle kokoelamlle tämä museo perustaa. Paikka oli huippu. En missään ole nähnyt niin hienoa settiä Pohjois-Saksan ja Flanderin vanhaa taidetta. Hienoja makupaloja on tokie myös muualta, mutta juju oli selvästi tässä oman alueen taiteessa. Paikassa on myös kiinnostava pieni erikoisnäyttely Caravaggion hollantilaisista seuraajista.

Museon kirjakauppa oli myös valtava. Onneksi oli päällä tuollainen mitä-turhia- fiilis, joten mitään tiiliskiviä ei vaatteisiin tarttunut. Sen sijaan kuppila oli floppi: ei voi olla niin, että museon kuppila on pelkästään valkoisin liinoin merkitty gourmee-paikka.

Aamulla oli sitten ensimmäinen saksan kieliopin koe kolmeenkymmeneen yhteen vuoteen. Ei se nyt niin häävisti mennyt, mutta viikon opetuksen asiat ovat kyllä selvillä. Mutta pitkään ei sillä päästä, jos noita sanojen sukuja ei muista. Meksikon Pedro, joka on liki yhtä tumppu kuin minä, kertoi kiinnostavasta erosta espanjaan: kyllä sielläkin sukuja on, mutta niillä ei kieliopissa ole niin suurta merkitystä kuin täällä.

Täällä on nyt armoton helle. En oikein näin kuumasta maailmasta pidä.

Eilen tuntien jälkeen kävin FF:n keskustassa. Se nyt on aika pian tarksitettu, ei nyt mitentään vastenmielinenkää, mutta ei mitään erityistä. Katselin mitä ja millaista tavaraa myyvät ihmisille. Ei taaskaan mitään ihmeellistä. Saksalaisen vaate alennuksetkin ovat vain pariakymmentä prosenttiä, vaikka ilmoitetaan, että nyt kaikki ulos. Italiassa "tutto fuori" sentään merkitsee vähintään 50 prosentin alennusta.

Raitiovaunupysäkiltä löysin Sud Deutsche Zeitungin viikkoliitteen, otin sen iltahuvikseni. Olen kai jotakin oppinut: Luin siitä kaksi juttua, jotka oli tehty kömpelöllä kysymys-vastaus juornalismilla. Olin hämmästtynyt, ymmärsin nimittäin osapuilleen kaiken yhden ikivanhan homoparin elämästä ja saksalaisten sotilaiden Afganistan kokemuksista.

Aamulla sitten pari vähemmän voitokasta tuntia saksan verbien parissa. Kun Lähin kaupungille, kävelin lähiömme "torille" asti. Otin kojusta kroisantin ja kahvin. Siinä juodessani huomasin jälleen omenalviini kojun. Päätin antaa litkulle vielä toisen mahdolisuuden. No, kolmatta ei tule, mutta näin siinä myös hessenin tosimiesten aamiaisen: joku ihme pulla, joka halkaistaan, siihen pari bratwurstia ja sinappia. Tämän Firtz sitten huuhtelee omenalitkulla alas. Ilmeisesti jopa kurkkusalaatti olisi liikaa vihannesta tuossa gourmeessa.

Päätin vielä puolitoista tuntia tankata Instituutin kirjastossa ja sitten lähteä vähän turisteilemaan. Michicanin poika oli myös ahkeroimassa.

Mikään vaunu ei Sudbahnhofilta aja suoraan Mainziin, joten piti ensin ajaa pääasemalle. Se on aika mahtava laitos, tuollaista vanhaa mallistoa. En hypännyt suoraan Mainzin junaan, vaan tutkimin paikkaa. Yhtäkkiä alkoi kuulua aivan hillitön meteli. Ensin luuli, että joku super-juna tuli paikalle, mutta tämä oli väärä tulkinta. Paikalle oli nimittäin saapunut junalastillinen jalkapallofaneja [?]. Huuto oli valtava. Ihan selvää regressiota, lauma käyttäytyi kuin pikkukakara akustiseti kiinnostavassa tilassa, eli huutaa ja kokeilee, miten hienosti se kaikaa. No kaikuu se huenosti tuollaisesta aseman lasiholvista. Tämä sama saattue vielä tuli samaan paikallisjunaan, FF:n stadin kun sitten oli tämän Mainzin junan reitillä. No, sinne sitten häipyivät.

Olin tyhmä jättänyt Lonely Planettini kämpille. Turistin on outo olo, jos sitä ei aina välillä voi lehteillä. Ei M nyt niin suuri paikka ole, etteikö siellä ilman karttaa selviäisi.

Mukava paikka. Kaiken toiminnan keskuksena on tietnekin tuo Dom, joka viettää vaatimatont 1000-vuotisjuhlaansa. Kaikkehan tuo kirkko on kokenut, mutta ajat ovat paikassa hyvässä sovussa. Kai tämä joku paavin kirkon tärkeä pohjoinen etappi on ollut, kirkon massiivisuus on ainakin sitä luokkaa. Sulassa sovussa karun romanistiikan kanssa on kaunis sarja pohjoista barokkia olevia hautamonumentteja. Lisäksi tarjolla on myös aivan erinomaisen hieno pieni museo, ilmeisesti juuri tätä jubleerausta varten vasta kohennettu. Hienoin Golgata-ryhmä koskaan, figuurit luonnoiista kokoa naturalismi sitä mukaa myös.

Kuulu kirkko oli turisteilun pääkohde. Sen jälkeen piti päästä syömään. Menin yhteen paikkaan ja ajattelin ottaa makakkara annoksen. Olin jo ottamassa, kun listalla huomasin parsaerikoiset. Pakkohan niitä oli kokeilla. Siis parassa "mit Kattenschinken" ja uusia perunoita. Annoksessa parsa oli mehevää ja juuri sopivan kypsää. Prima! Kinkku ei ollut aikanaan kissasta, vaan oikein erinomaista. Sen sijaan vaikea käsittää, miten saksalainen sitten osaa keittää uudet perunat oikeaoppisiksi kumiperunoiksi. No, voiton puoelle jäätiin ja siitä sitten vielä Reihnin rantaa. Siellä oli joku pien/omakustantajien suurtapahtuma. No, kyllähän nuo teltat läpikäveli, mutta onneksi ei mitään ostettavaa ollut.

Sen jälkeen siten vain olut kirkon torilla ja kohti FF:ää.

Oppilaan ikivanha unelma toteutui: Opettaja oli unohtanut kokeen kotiin! Siis tahtoo sanoa, että tässä on viikonloppu hyvää aikaa jatkaa saksan kieliopin saloihin perheymistä. Päivä oli jollakin tavalla paha. Kertakaikkiaan olen hitaalla: käytännössä teimme käännöslauseita, joissa kaikki mahdolliset metkut. Opettaja ei vain tauolle päästänyt, ennen kuin viimeinenkin käännöstehtävä oli tehty.

No, ei se sentään koko päivä sitä ollut edelleen hämmästelen tuota opettajien taitavuutta. Tarkemmin katsottuna päivät ovat aina kombinaatioita erilaisista ja eri vaikeustasolla olevista osista. Hämmästyttävää tuo heidän puhuttamisen taitonsa, yhtäkkiä me aikuiset ja Minnesotan poika huomaamme kertovamme kummallisia juttuja maidemme joukkoliikenteestä.

Syömässä kävimme veikeässä jaappanilaisessa pikaruokapaikassa. Ravintolassa kiemurteli liukuhihna, jolla eriliasia annoksia. Siitä sitten vain nappaamaan hihnalta purkkeja ja niitä syömään. Perussetti oli kolme purkkia ja keitto. Kerran osuin harhaan ja söin kaksi pientä munkkia, joissa ei suinkaan ollut sisällä hilloa, vaan jotakin kalaviritystä.

Juomana oli jaappanilaista teetä. Aina oppiin. Tuossa paikassa nimittäin vasta ymmärsin, miksi nuo itamaiset yrittiteet ovat jotenkin ei-niin-houkuttelevia. Se niistä lähtevä haju ja maku ovat ihan samaa, mitä pienenä mummulassa tilanteessa, jolla heiniä ajettiin latoon. Eihän tuohon mitään kielteistä muistoa liity, mutta sentään paikkansa kaikella, ei sitä timotein pölyä nyt teenä ole tarkoitettu juotavaksi.

Enpä nyt tiedän mitä viikonloppuna tekisin. Opettaja harrastaa selvää kaksoiskommunikaatiota. Yhtäältä korostaa, että kun on näin hyvä ilma, niin ehdottomasti kannattaa lähteä vaikka Mainziin retkelle viikonloppuna. Toisaalta sitten sanoo, ettei ole tyytyväinen tasoon, jolla osamme "sein" ja "haben" verbien eron perfektissä. Kuulemma se pitää ehdottomasti viikonlopun aikana opetella. Mitäs tässä nyt sitten tekee?

Säätiedon lupaama rajuilma on täällä. Istun paikassa, jonka pitäjällä on etninen alkuperä. Eli siis täälläkin tämä i-kahviloiden pitäminen on muukalaisten touhua. Instituutin tietokoneluokassa en voi olla, kun on tämä pyhä ja luokka lukossa. Me sen sijaan ahkeroimme tuolla taas tänään, toki vähän lyhennetyn päivän. Opettajat muuten ovat ajoistaan hyvin takkoja: tavaran on oltava sitä, mistä on maksettu, eli kertaakaan ei ole mennään-nyt-jo-kotiin- meniniki. Tänään oli muuten hyvä päivä: sain prepositioiden akkusatiivi/datiivi harjoituksessa kaikki oikein! Sen sijaan nuo prepositiolla organisoituvat verbit menevät edelleen aivan randollilla. Puhumattakaan niihin liittyvistä kysymykistä.

Täytyy kyllä sanoa, että nuo opettajat ovat taitavia. Jollakin tavalla tuo ryhän ei korkea, mutta homogeeninen taso on käännetty voimaksi. Kun kukaan ei oikein osaa, harjoituksissa on pikemminkin henki, että kunpa nyt minäkin pian taas pääsisin mokailemaan. Ja tama av-systeemi on pelkästään taulu ja tussi.

Eilen kävin hetken jossakin omituisessa konsertissa, jossa Hessenin radion big band soitti ja joku amerikkalinen juutalaisartisti lauloi. Tilaisuus oli jossakin juutallaisessa kulttuurikeskuksessa, tarjonta, varmaan jazzia myöden, oli koscheria. Mieltä painoi kuitenkin väsy ja muutama huonosti tehty kotitehtävä. Kun vielä Brasilian Nouschankin piti kiiruhtaa Dramstatin junaan, lähdimme väliajalla pois. Olimme tulleet ryhmän mukana, joten emme ihan tarkkaan muistaneet reittiä asemalle. Loistavalla sakasallemme kuitenkin kysyimme tietä, neuvoteltuamme esni “zu” preposition oikeasta muodosta. Tänään sitten ylpeänä kerroimme opettajamme loistavista taidoistamme.

Tämä juhlapäivä on siis kummallinen. Katolinen Corpus Cristie, jonka Brasilian mummo ja Meksikon poika toki tunetavat hyvin. Täällä luterilaisessa Hessenissä se on muuttunut päiväksi, jolloin harrastetaan (i) omenaviini(litkun) juomista ja (ii) vietetään jonkinlaista isäinpäivää. No omenaviinin jalo armi tuo lähinnä mieleeni talviset lauantai-illan Mietaan nuorisoseuran takapihalla, joten suurta poltetta tuohon ei ole. Vaikka voisihan se olla hupia mennä katselemaan, kuinka isot saksalaiset äijänköriläät kaatuilevat tuon teininkaatajan voimasta. Kysyimme opettajaltamme, miksi sitä omppua pitää juoda juuri keväällä, eihän ole edes uuden viinin aika. Hän vain totesi, että täällä juodaan omenaviinä aina. Nyt kyllä taitaa tuo massiivinen sade sekoittaa keväisen karnevaalin kovin perusteellisesti.

20. toukokuuta 2009

Eilen pääsin jopa tämän paikan keskustaan asti. Ilalla oli tuollainen risteily. Ei nyt ole kovin persoonallisesti sanottu, että paikka on julman suuri, siis tuollainen suurkaupungin keskusta, jossa sitten pari vanhaa korttelia. Ne vanhat ovat vähän samalla tavalla alakuloisia, markkinahumusta ja kaljaterasseista huolimatta, kuin Saksan maalla usein. Sota jätti jälkeensä sorakasoja ja parhaat palat vanhasta rakennettiin uudelleen. Jälkihän toki on sitä uusvanhaa, joka kertoo enemmän Saksan jälleenrakennuksen kuin keskiajan historiasta.

Risteily oli vanhalle ihmiselle vähän liian myöhäinen. Mieltä painoivat tekemättömät läksyt. Idea oli kuitenkin näyttää tätä uutta ja mahtavaa Frankfurttia öiseen aikaan. Täällä kun on tuollainen pilvenpiirtäjien rykelmä ja niitä sitten hienosti illalla valaistaan. No joo, ovathan ne näyttäviä. Vähän noiden valopylväiden mahteievaan loistoon tuo varjoa tieto siitä, että juuri nuo samat pankit ovat nyt sitten kovasti vaatimassa ja anomassa julksia rahoja toimintansa ja koko Euroopan talouden pelastamiseksi. Mutta Main-virtaa siinä siis ajeltiin.

Matkajouokon kommunikaatio on todella hilpeää. Harvassa ovat kurssilaiset, jotka edes miten kuten kieltä osaavat. Kunnia-asia on kuitenkin olla puhumatta engalntia. Kommunikaatio on sitten vähän satunnaista, mutta kun aikansa sohitaan, niin joku ajatus menee maaliinkin. Ja oppiihan sitä: Mistäpä muuten tietäisin, että Taiwanilla on hinkua lähettää ihmisiä Saksaan opiskelemaan tekniikkaa. Ja mistähän syystä? Tietenkin siksi, että autoteollisuus on Taiwanilla tulevaisuuden ala, ja missä sitä autotekniikkaa niin opiskellaan kuin Saksassa. Viisastuin myös tiedolla, että Taiwanilla puhutaan omaa kieltä, jota manner Kiinassa ymmärretään vain vähän. Kaikkia puhuvat käytännössä kahta kieltä, mutta kirjoittaminen käy vain kiinaksi. Kielitaitomme loppui siihen, kun yritin kysyä, johtuuko kirjoittamattomuus kirjakielen olemattomuudesta vain mantereisesta yhdenmukaistamispolitiikasta.

Tätä kaupunginosaa muuten sanoin jollakin tavalla viihtyisäksi. Kun selasin matka-auktoriteettiäni, Lonely Planettia, sieltähän löytyi maininta, jossa paikan mukavauudesta mainitaan. Jollakin tavalla tämä muistuutta Tukholman Söderiä.

Tänään en osallistunut lounasporukan saksan harjoituksiin vaan käväisin tuolla keskustan puolella. Onnistuin saamaan sen ooppera lipun, eli sunnuntai-iltana sitten on luvassa koko rahalla neljä ja puolituntia suoraa huutoa.

19. toukokuuta 2009

Kun homma on mennyt ns. käsille, konsulttikielellä sanotaan, että siinä on haastetta. Haastetta on: epäsäännöllisten verbien perfektit (tuntuu muuten, ettei niitä arkikäytössä muita olekaan), perpositiot (mikä laitetaan? vuoristoa? merta? koulua?, järjestetäänkö akkusatiivillä vai datiivilla? jne.), eikä vielä tämän edemmäksi kieliopissa ole edes päästy.

Tänä iltana olisi ohjelmistossa laiva-ajelu tuolla joella. Pitää nyt osallistua vähintäin sen takia, että kun kuuluu hintaan. En viitisi edes tuonne majapaikkaan lähteä, kun tässä on hommaa niin kosolti. Yritän mennä ostamaan sunnuntai-illaksi lippua Lohengrinin esitykseen. Sunnuntai on ainoa, mahdollisuus koska tuo megalomania pitää aloittaa jo viideltä, ja sitä sitten kestää yhdeksään asti. Mahdottomuus tulee siitä, että tämä opetus kestää aina puoli kuuteen. Ja sitten tässä pitäisi vielä tehdä huomiset kotiläksytkin.

Asian hyvä puoli on kiistatta, että ryhmän taso on aika homogeeninen. Jenkkipoika hallitsee kieliopin selvästi parhaiten. Tämä aamuna opettaja tätä läksytti kuitenkin häntä ääntämyksestä; täydellinenkään kielioppi ei auta, jos puhe tulee ulos niin tanakalla keskilännen jenkillä, että siitä ei tolkkua saa. 

Ei siinä enää mitään uutista ole, mutta on tämä maailman pienentyminen täällä hyvin konkreettista. Tuolla minunkin asuma-alueella lehtikispassa on venäläisiä ja herra-ties-minkä-muun-kielisiä lehtiä saatavilla. Turkkilaiset ruokakaupan pitäjät näyttävät vähän niin kuin jo omaan väkeen kuuluvilta.

Eilen oli hyvä päivä muuoinkin, löysin TV:stä kaikki kanavat. Aluksi luulin, että siinä oli vain yksi, josta tuntui jatkuvasti tulevan jonkilaista mammuttidokumenttia. Kun noita kanavia selaa, niin huomaa, että tuota maailmansotaa täällä kyllä käydään edelleen. Aina on jokin fiktio tai dokumentti asiasta menossa.

Siis ihan totta: En ole vielä päässyt kaupungin keskustaan. Olen täällä joen eteläpuolella. Ei tämä siis ole mitään ihmeellistä paikkaa, ei ainakaan mitään pittoreskia turistialuetta. Siltikin vähän ihmettelee, kuinka puistikkoiseksi kaupunki on rakennettu / jätetty.

Tässä ihan pelipaikkamme edessä on tori, jossa myydän kaikenlaista syötävää. Aamaulla arvelin siitä jotakin einestä löytäväni. Pidin selvänä, että siitä joku kahviteltta löytyy, tuonta leipureiden kojujen liepeilta. Teltta kyllä löytyi, mutta siellä oli tarjolla vain viinejä. Koska ei nyt ihan aamutuimaan sitä, meni sisään asemalle ja siellä otin riistohintaisen kahvikupin.